Jääkiekon maailmanmestaruus, vauva ja ikäkriisi

Ihan alkuun myönnän, etten katsonut kaikkia pelejä. Olin yleensä nukuttamassa Unnaa. Kun Granlund teki veivimaalinsa Venäjää vastaan, olin makuuhuoneessa Unnan kanssa rauhoittumassa. Ei siitä sitten tullut mitään, kun Antti laittoi TV:n isommalle ja huusi riemusta. Unna meni ihan täpinöihin pelkistä äänistä. Piti mennä katsomaan peli loppuun. Unnakin oli mukana fiilistelemässä.

6-1

Eilen ei sitten haitannut, että tuli valvottua, vaikka Unna nukkuu yleensä aina alkuyöstä pisimpään!


Peliä katsoessa en voinut olla muistelematta vuotta -95. Siis viime vuosituhatta, jolloin olin teini. Mertaranta sentään selosti silloinkin ja runous oli samaa luokkaan. (Esimerkiksi "Sininen vaara leijuu Ruotsin pelialueen yllä" oli minusta oivallisesti lausuttu.)  Silloin pelaajat olivat mielestäni ihan vanhoja, mutta nyt nämä pelaajat tuntuivat ihan poikasilta. Mertaranta kutsui joukkuetta nuorisojoukkueeksi, mutta se ei tehnyt oloani yhtään nuoremmaksi. -95 menimme siskon kanssa katsomaan kisahallille maajoukkeatta ja melkein kosketin Ville Peltosen kättä. Silloin eksyin siskosta enkä enää löytänyt häntä. Mitään ei ollut tehtävissä, joten tuli suru puseroon ja lähdin kotiin. Silloin ei oikein ollut kännyköitä kuin muutamalla rikkaalla jupilla. Niin fossiili olen.

Sisko, vauva ja mies

Nytkin menimme siskon kanssa juhlimaan, mutta hillitysti ravintolaan syömään. Nyt mukana oli oma mies ja vauva. Suomalaiskansallisesti puin Unnalle äitiyspakkauksen leijonapotkupuvun. Oli ihan selvä merkki, että nyt se maailmanmestaruus tulee, kun pukukin oli ihan sopiva.

Pikkujellona

Ravintola Pompeissa

Kävelimme Kauppatorille aistimaan tunnelmia, mutta juhlia tulimme katsomaan kotiin televisiosta. Niin se vaan on helpompi vauvan kanssa.

Kauppatorilla klo 18